”Rauhallisena pysyy mieli, kun ei etsitä aistien kiihdykkeitä”, sanoi ystäväni Laotse jo 2 500 vuotta sitten. Tao-te-King ymmärsi, että vaikka mitään ei tehdä, asioita tapahtuu. Että jopa tekemättömyys, nothing, saa pyörät pyörimään. Ja sekin on huikeaa, että sitä tekemättömyyttä, ei-mitään, ei saa ikinä hävitettyä vaan sekin on.

On mieletöntä, että jos tapahtumattomuuskin/olemattomuuskin synnyttää toimintaa, niin miten käy silloin, kun oikeasti toimitaan? Kun kohdataan in real life?

Eli jos jopa ajatus vaikuttaa (tai se ettei sitä ole), on toiminta kohtuullisen heviä. (Perhosen siivenisku Brasiliassa aiheuttaa tornadon Teksasissa jne. jne.)

Joskus toiminta on liian heviä. Anteeksi se.

Ihmiset sanovat, että elämässä tulee eteen surua.

Ajattelin ennen, että onpa latteasti sanottu, vähätellen ja ymmärtämättömästi. En edes kuunnellut, kun niin hoettiin. Nyt toistan sanat peräkkäin ja mietin kaikkia tuntemiani ihmisiä (melko vähän) ja näen heidän surunsa (melko paljon).

En edelleenkään ole sitä mieltä, että surut olisivat keskenään samanarvoisia vaan pidän omaa suruani maailman suurimpana. Mutta niin moukka en sentään ole, etten osaisi kunnioittaa myös pienempää surua. Jokaisella meistä on surumme (bing, taas yksi latteus). Ja vielä tämä: jokainen elämme surumme eri tavalla läpi.

[Muokattu: Deleted One Paragraph 21.11.2015]